Kilirit

Vankkoja, kissamaisia olentoja, jotka viihtyvät kotiympäristössään sankoissa metsissä ja aavikoilla.

Kilirien sormet ja kynnet ovat erittäin vahvoja, mikä tekee heistä erinomaisia kiipeilijöitä. Miehet ovat usein huomattavasti isokokoisempia, ja heillä on tuuhea harjas. Kaikki kilirit näkevät erinomaisesti pimeässä. He ovat ihmisiä pidempiä, keskimäärin parin metrin pituisia.

Aivan kuten Kolkonsaarten shyadit ja urthit, myös osa kilireistä on varjojen muuttamia. Heitä kutsutaan ngosteiksi. Varjotaikuus tekee kilireistä mustia, joskus myös karvattomia. Heidän turkkinsa on kiilloton ja silmät haaleat tai violetit. Se kuitenkin myös vahvistaa heidän luontaista ketteryyttään, ja tekee ngosteista yliluonnollisen hyviä hiipijöitä. Tästä tulee sanonta ”katosi kuin ngosti”.

Kilirit ovat luonnostaan uteliaita tarkkailijoita. Heidän kulttuurissaan metsästyksellä on lähes pyhä asema, ja fyysistä kuntoa sekä taktisuutta arvostetaan enemmän kuin kirjaviisautta tai taikuutta. Itsenäisyys ja yksilön kyvykkyys on heille tärkeää, eikä vammautuneille tai heiveröisille kilireille liikene paljoa myötätuntoa. He pitävät lämmöstä, hiekasta ja isoista puista, minkä vuoksi kilireitä ei näy Jäävalassa tai Kruunulakeudella.

He suosivat pieniä ja löyhiä porukoita ennemmin kuin isoja ja tiiviitä yhteisöjä. Pitkät ja tiiviit parisuhteet ovat harvinaisempia kilireille, mutta joillekin ne sopivat. Parinvalinnassa saavutukset merkitsevät enemmän kuin ulkonäkö: kumppaniksi halutaan pystyvä, vahva ja ovela kiliri. Monet ovat yksinäisiä kulkureita. Sukupuoliroolit ovat heille vahvasti eriytyneitä: perheissä isä ei ole juurikaan tekemisissä lapsen kanssa, mutta hän huolehtii perheen elannosta ensimmäisen vuoden ajan. Äidin hylkäämistä paheksutaan, mutta se on hyvin yleistä. Lapsen ollessa noin kymmenen vuoden ikäinen hänelle on tapana etsiä miespuolinen opettaja, busar, joka ottaa lapsen matkaansa ja jakaa hänelle tietonsa metsästyksestä, ympäröivästä maailmasta ja siinä selviämisestä. Vastineeksi lapsi toimii busarinsa juoksupoikana ja avustajana. Kuudentoista vanhana kiliriä pidetään aikuisena, ja hän lähtee etsimään omaa polkuaan maailmassa.

Perillisiä lukuunottamatta kilirit asuvat puihin rakennetuissa majoissa. He tyypillisesti nukkuvat luonnonmateriaaleista kasatuissa ”pesissä”, tai ihmisasutuksissa tyynyillä vuoratuissa sängyissä. He eivät viljele maata, vaan metsästävät ja keräilevät ruokansa. Heidän vertaaminen kissoihin on yhtä loukkaavaa kuin ihmisen rinnastus apinoihin: he eivät nuole itseään tai syö raakaa lihaa, vaikka heidän ruokavalionsa onkin hyvin lihapainotteinen.